tiistai 10. marraskuuta 2015

Lemmikit ja lapsi

Perheessäni on aina ollut lemmikkejä. Lapsuuteni lemmikkeinä on ollut oman muistini mukaan 4 koiraa (plus yhden koiran monet pennut), ainakin 2-3 kissaa ja yksi hamsteri. Omille muuton jälkeen olen elämääni kotiuttanut leijonanharjaskanin Nipan, akvaarion kaloineen ja rapuineen sekä kaltoinkohdellun koiramme Saran. Lienee varmastikkin tällä eläinkapasiteetilla selvää, että tätä blogia kirjoitteleepi hyvin eläinrakas ihminen. Kun olen pienestä pitäen ollut näin paljon eläimien kanssa tekemisissä, en erityisemmin osaa niitä edes pelätä. Ainakaan näitä pienemmänsorttisia eläimiä. Hevoset yms isot eläimet ovat sen verran jo kokonsakkin puolesta kunnioitusta herättäviä olentoja etten lähtisi niitä ehdointahdoin ärsyttämään tai kokeilemaan missä niiden rajat kulkee. Ei sinänsä, en sitä kyllä tee muidenkaan eläimien kohdalla muuta kuin hyväntahtoisesti koulutusmielessä.

Lemmikkikani Nipa oli ensimmäinen ihan itse hankkimani lemmikki. Ihastuin siihen päätäpahkaa nähtyäni hänet Tampereella lemmikkiliikkeessä, oli muita kaneja huomattavasti ärhäkkäluonteisempi ja sekös sydämeni veikin. En paljoa aikaillut pohdinnassa ostanko hänet ja häkin nyt vai myöhemmin. Taidettiin jo seuraavana päivänä raahata yli metrin pituista ja yli puolenmetrin korkuista häkin rotiskoa pitkin Tampereen keskustaa saadessamme samalla hyvittuneita katseita osaksemme.

Nipa kotiutui melko pian meille hyvin. Hän oli pitkään ujo, mutta uteliaisuus vei lopulta voiton. Tästä otuksesta onkin paljastunut melkoinen sisupussi jonka kanssa ei ole tylsiä hetkiä ollut. Johdot ovat saaneet kyytiä, papanoita sai kerätä harvase sekuntti pitkin lattioita ja kusisuihkuilta ei olla vältytty. Hän meinaan osoitti aina rakastamistaan lennättämällä päälle melkoiset suihkautukset jonka jälkeen oli mentävä suihkuun, on sitten sen verran aromirikasta tuo kanin pissa. Loppuajasta osasimme aika hyvin jo nähdä herrasta. että milloinka on liian innokas. 
Ja voi että kun se suojeli häkkiänsä. Ei antanut kenenkään tulla sinne, puri ja murisi sen minkä kerkes. Sara sattui kerran nukkumaan liian lähellä pikkuherran häkkiä, Nipa hyppäsi häkistänsä pois, potkaisi Saraa kuonoon ja hyppäsi takaisin häkkiin ja käänsi selkänsä mielenosoitukseksi! Oli siinä meidän koiralla ihmettelemistä, että mitäs nyt oikein tapahtui! =D 

Nipasta kuitenkin jouduimme luopumaan pahan allergian vuoksi. Se saikin hyvän kodin erään ammattikoulun pieneläin puolelta, jossa sillä on paljon kavereita ja ennenkaikkea ihmisiä jolla on sille aikaa koko ajan seurustella.


Miehelläni on ollut jo vuosikausia ennen kuin tapasimme, akvaario harrastus. Jossain vaiheessa päätimme luopua pienestä akvaariosta ja ostaa 120 litrasen akvaarion. Taisimme oikeastaan sen ostaa melko pian tämän rusakon oston jälkeen. Siinä oli jälleen ihmisillä ihmeteltävää kun raahasimme tätäkin pitkin Tamperetta. Kuvaa akvaariosta minulla nyt ei olekkaan tähän hätään teille näyttää.. Mutta monenlaisia kaloja sielläkin on vuosien varrella uiskennellut ja ehkä erikoisin asukki oli rapu joka lisääntyi yksisteen ja saattoi tehdä kerralla yli 50 poikasta! Siinä olikin ihmettelemistä että mitäs näille kaikille nyt tehdään kun terrorisoivat akvaariota. Oli muuten elämämme ensimmäinen ja viimeinen kerta kun moisia ostetaan.


Sara neiti on meidän uusin perheenjäsen. Hän muutti luoksemme melko pian sen jälkeen kun ostimme omakotitalon, elikkä on meidän perheeseen kuulunut nyt neljä pitkää vuotta. Tullessaan hän oli viiden vanha ja todella rankan taustan omaava. Ensimmäisen elinvuotensa hän oli ollut jollain miehellä joka oli häntä hakannut ja kohdellut muutenkin todella julmasti. Oli sitten päätynyt ennen meille tuloa eräälle vanhemmalle naiselle lemmikiksi. Elämä täälläkään ei ole ollut helppoa sillä Saraa on pidetty työpäivien ajan auton takaloosterissa koska aiheutti mukamas kerrostaloasunnossa häiriötä haukkumalla taukoamatta. No tämä vanha nainen oli sitten kuollut yllättäen ja satuimme monen mutkan kautta kuulemaan, että Saralle tarvittaisiin pikaisesti uusi koti tai muuten hänet vietäisiin piikille.Väliaikainen huostaanottaja oli todella tarkka siitä kelle koira menee, mutta antoi mielihyvin kuultuaan oman eläintaustani, vannottaen samalla että tämä on neidin viimeinen paikka. Meitä varoitettiin etukäteen että koira olisi todella pelokas vieraita ihmisiä kohtaan ja että sen luottamus olisi ansaittava pikkuhiljaa. Kaikkien yllätykseksi Sara kuitenkin tuli todella nopeasti luoksemme ja suorastaan loikkasi innolla auton takapenkille. Hän selvästi tiesi jo että mistä tässä on kyse.


Meillä alkoi pitkä sopeutumis prosessi. Narussa ei osattu kulkea, kaikkia vieraita esineitä ja ihmisiä pelättiin, auto on hysteriaa aiheuttava paikka, koira muutenkin oli todella hoitamaton. Käytännössä katsottuna jouduimme aloittamaan ihan alusta. Opettamaan neidille uudelleen perus käyttäytymissäännöt. Itsetunto on neidillä kohonnut roimasti, narussa osataan jo kulkea hyvin. ainoa mikä jäi on autossa oleminen ja ruoka.. Neidille on jäänyt niin kovat traumat autossa olemiseen ettei hänen kuljettamisestaan tule yhtään mitään. Hän menee kyllä hyvin autoon, mutta samointein kun käynnistää auton alkaa niin järisyttävä huuto, aivan kuin häntä tapettaisiin takapenkillä, eikä se ole vuosien aikana helpottanut ollenkaan. Ruoka on toinen asia. Se syö kaiken mikä vain on ruokaa, mitään ei voi pöydille jättää tai ne on historiaa, vaikka hän olisi juuri syönyt on hänellä mitä ilmeisimmin ajatus siitä ettei hän saa enää ruokaa joten kaikki on tuhottava, leipäpussit, puurohiutaleet, Nipan ruuat, tiskialtaan tiskit nuollaan tyhjäksi ja levitetään pitkin kämppää..jopa kennossa olevat kananmunat eivät saa olla rauhassa. Tästä onkin mieleen tullut, että edellinen omistaja on tainnut unohtaa ruokkia koiransa kun se kerta on niin tuolla päänsisällä se ongelma jota emme ole saaneet rauhoitettua poies.
Tämä on hyvin tavallinen näky kotio palatessamme...

Kaikesta vaikeuksista huolimatta on Sarasta tullut meille tärkeä osa laumaa ja ymmärrämme oikein hyvin miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy. Koskaan ei ole tarvinnut pelätä koiraa. Ainoa mikä pelko tuntuu tulevan on ulkopuolisilta. Monet ovat nyt viime aikoina sanoneet meille, että mitäs sitten kun vauva tulee, että pitäisikö koira lopettaa ihan vauvan turvallisuuden vuoksi, kun sillä on niin värikäs historia. Ymmärrän ulkopuolisten huolen, ettenkin sellaisten joilla itsellä ei ole vahvaa kokemusta koiran kasvattamisesta. Mutta minua se erityisesti harmittaa suuresti. Itsestä tuntuu aivan siltä kuin kysyisin vaikka vastaavasti "pitäisikö aiempi lapsi tappaa uuden tullessa ettei se mustasukkaisuuttaan vain tapa tai vammauta vauvaa"? Tälläisiä fiiliksiä kysymys minussa herättää. Monet eläinten käytösongelmat johtuvat jostain muusta kun heistä itsestään. Kyllä se vika on ihan siellä narun toisessa päässä! Ja mikään ei saa minua suuttumaan niin paljoa kuin se että lemmikistä luovutaan lapsen tullessa kuvioihin. Minkä takia? Eihän niistä aiemmistakaan lapsista luovuta uuden ilmottaessa tulostaan!! o_O

Se miten esimerkiksi koira hyväksyy vauvan, on hyvin paljon omistajasta kiinni, kuinka paljon koiraa otetaan huomioon, kuinka paljon sen kasvatusta jatketaan yms. Esimerkiksi koirat heijastavat hyvin paljon takaisin omistajansa käytöstä, jos olet itse varautunut, niin on koirakin, jos taasen olet luottavaisin mielin, et murehdi, on koirakin paljon vakaampi. Ja kyllä ne eläimet tajuaa että tämä on nyt ihmisen pentu eikä mikään lelu, eivät ne tyhmiä ole. Monille saattaa jopa iskostua hyvinkin voimakas tarve suojella uutta avutonta tulokasta pahalta maailmalta. Koira luottaa ihmiseen jos ihminen on sen luottamuksen ansainnut, miksemme me tekisi sitä samaa omalle koirallemme? Kaikista turhauttavinta tässä on se kun monet tuntuu kyseenalaistavan tällä asialla äitiyteni. Kuvittelevatko he etten tarkkailisi tilannetta alkuun kun käärön kanssa joskus tulemme kotiin kun kerta muutenkin hänen kanssaan olen sitten kiinni 24/7. Kyllä minulla pelaa maalaisjärki, suojeluvaisto, äidinvaisto ja mitkä lie muut vaistot. Jos koiramme osoittaa agressiivisuuden merkkejä vauvaa kohtaan niin katsomme tilannetta sitten uudelleen esimerkiksi koulutuksen merkeissä. Jos sekään ei auta, tai todetaan koiralla jokin sairaus mikä vaikuttaa tähän luonteeseen niin sitten tottakai toimin oman perheeni parhaaksi ja mahdollisesti lopetan koiran. En antaisi äitinä minkään satuttaa omaa lastani, mutten myöskään ala vainoharhaiseksi ennen kun näen mitenkä tilanne tässä kehkeytyy, en näe mitään syytä sille miksi pitäisi omasta rakkaasta karvalapsesta luopua. sillä minulle hän on lapsi siinä missä tämä tuleva vauvakin on. ja uskon vahvasti että tämä meidän kippoja levittelevä neiti ottaa pienen tulokkaan oikein hyvin vastaan. On hän nyt jo osoittanut minulle sen kuinka suijeleva on nyt minua kohtaan tässä uudessa elämäntilanteessani, hän ei enää hypi päin kun tietää että mahassa kasvaa jotain mitä pitää varoa, hän on valppaana lenkillä ollessamme ja valmiina suojelemaan minua jos jotain yllättävää tulee eteen.. en näe mitään ongelmaa siinä miksei näin jatkuisi vauvan tultua elämäämme. 

Tälläisiä mietteitä.. Onko teillä lemmikkejä ja miten he ovat ottaneet vauvan tulon vastaan?

8 kommenttia:

  1. Meillä myös miehen ja minun vanhemmat huolissaan kun meillä on kaksi kissaa ja äitini on koko ajan höpöttämässä jos kissat raapii vauvan silmät auki jne. Eiköhän tässä kuitenkin pärjätä kun kuitenkin koko ajan seuraan, mitä vauva ja kissat tekee. Kissat on ainakin jo vähän aistineet, että masussa taitaa jotain kasvaa ja vähän varovaisesti nykyään tulevat mahan päälle makaamaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, ihan kiva että sukulaiset välittää ja on huolissaan, mutta voisivat myös luottaa siihen että me itse osaamme tarkkailla tilannetta ja toimia sitten jos jotain tarvetta on! :) eläimet on fiksuja otuksia vaikka sitä toiset eivät uskoisikaan! :)

      Poista
  2. Meillä on laumanvartijamix, pyreneittenkoiran ja pyreneittenmastiffin sekoitus ja hän on melko välinpitämätön vauvaa kohtaan. Käy haistelemassa aina sisälle tullessaan tai kun tullaan kotiin, niin kuin tekee meille muillekin. Muutaman kerran olen laittanut ROnjan nojailemaan Remuun, jolloin Remu on jähmettynyt paikalleen. :D Remu on aina osannut varoa pienempiä. Mielenkiinnola odotan, mitä Remu tuumii kun Ronjuska lähtee liikkumaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että kaikki on mennyt hyvin lapsen ja koiran kanssa ja eiköhän mene jatkossakin kun lapsi on osa laumaa ^_^

      Poista
  3. Haaste sinulle blogissani :)
    http://raisingwitchling.blogspot.fi/2015/11/liebster-award.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! ^_^ Teen sen heti kun vain suinkin aikaa liikenee! ^_^

      Poista
  4. Joo meillä kans mun äiti maalaili piruja seinille meidän kissasta että entä jos menee vauvan päälle makaamaan tai raapii tai jotain. Sen kerran kun täällä on pieniä lapsia käynyt niin kissa on mennyt hirveetä vauhtia sängyn alle piiloon, eikä edes yrittänyt mennä lähelle. Aion kyllä silti ostaa turvaverkon varuilta että jos toisella on taipumuksia mennä päälle niin saan estettyä. Ja just toi et tottakai mun äidinvaistot pelaa täysillä enkä ikinä kääntäis selkää kissalle ja vauvalle jos ovat samassa tilassa. Tosi hyvä teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Voi noita vanhempia, on toki hellyyttävää että ovat huolissaan ja ajattelevat lapsen turvallisuutta, mutta voisivat myös luottaa omiin lapsiinsa, emme antaisi minkään vahingoittaa omaa lasta ja että meilläkin toimii ne äidinvaistot omien pienoistemme kohdalla aivan niinkuin heilläkin aikanaan meidän kohdalla! :)

      Poista